Kulorastas muistuttaa väritykseltään laulurastasta, mutta on sitä selvästi suurempi ja seisoo pystymmässä asennossa. Selkäpuoli on melko tasaisen harmaanruskea, ja alapuoli on vaalea ja mustien pyöreiden täplien kirjoma. Rinnan ja kylkien täplät ovat pyöreitä, kun taas laulurastaalla ne muodostavat selvästi nuolimaisia kuvioita. Pitkähkön pyrstön kulmat ovat valkeat. Lentävän linnun tuntomerkkejä ovat myös vaaleat kainalot ja siivenaluset sekä hieman selkää vaaleampi yläperä.
Nuori kulorastas muistuttaa aikuista lintua, mutta sen selkäpuoli on täplikkäämpi. Sukupuolet ovat höyhenpuvultaan samanlaiset.
Kulorastas rakentaa suuren pesänsä tavallisesti puuhun tai kannolle. Se on rastaslajeistamme arimpia ja liikkuu yleensä yksin tai pareittain vetäytyen herkästi metsän suojaan häiriötä epäillessään. Laulu muistuttaa mustarastaan laulua, mutta on rytmiltään katkonaisempaa. Ravintona ovat hyönteiset, lierot, muut pienet selkärangattomat eläimet, marjat ja hedelmät.
Kulorastas viihtyy erityisesti mäntyvaltaisissa metsissä, kuivilla mäntykankailla ja kalliomänniköissä. Kanta on vahvin Itä-Suomessa ja Suomenselän alueella, ja levinneisyys ulottuu saaristosta pohjoiselle havumetsärajalle asti.
Syysmuutto tapahtuu pääosin öisin, kun taas keväällä muuttoa nähdään enemmän päiväsaikaan. Talvehtimisalueet sijaitsevat Keski- ja Etelä-Euroopassa.
Pesimälinnustolaskentojen tulokset kertovat kulorastaiden runsastuneen nelinkertaisesti 1980-luvulta alkaen. Todennäköisesti laji hyötyy talvien leudontumisesta, mutta monissa Länsi- ja Etelä-Euroopan maissa se kärsii kestämättömästä metsästyksestä, ja lisäksi kulorastasta uhkaa luonnontilaisten metsien häviäminen.
Pesimäkanta-arvio, lähde: EU:n lintudirektiivin 12 artiklan raportointi.
Aineistot: GBIF (CC0/CC BY), Tilastokeskus sekä Punaisen kirjan verkkopalvelu.