Kultarinta muistuttaa väritykseltään kirkkaankeltaista uunilintua. Selkäpuoli on oliivinharmaanruskea ja vatsapuoli vaaleankeltainen. Nuoret linnut ovat vanhoja lintuja harmaampia. Jalat ovat sinervät. Siivellä näkyy vaalea laikku, joka muodostuu kyynärsulkien leveistä kellertävistä reunoista, ja siivet ovat pitkät ja teräväkärkiset.
Kultarinta rakentaa maljamaisen pesänsä yleensä puun oksanhaaraan tai pensaaseen. Se on päivälaulaja ja laulaa tavallisesti korkealla puiden lehvästössä. Laulu sisältää runsaasti taitavia matkintoja, ja lintu matkii usein muiden lintujen ääniä; lajille tyypillinen ääni on terävä dsädsä-fii. Ravintona ovat hyönteiset ja hämähäkit.
Kultarinta suosii valoisia lehti- ja sekametsiä sekä lehtipuuvaltaisia metsiä. Tyypillisiä elinympäristöjä ovat rehevät metsänreunat, rantalehdot, puistot, kartanoiden pihapiirit ja hautausmaat. Suomessa pesimäalueet keskittyvät maan eteläosiin, mutta yhtenäinen levinneisyys ulottuu Porin ja Joensuun korkeudelle asti, ja lajia tavataan harvinaisempana myös Oulun ja Tornion seuduilla.
Kultarinta talvehtii päiväntasaajan eteläpuolisessa Afrikassa. Rengaslöytöjen perusteella muutto kulkee Italian seuduilta Välimeren yli.
Havaintomäärät ovat vaihdelleet: laji runsastui 1980-luvulta 1990-luvulle, taantui 2000-luvun alussa ja on runsastunut jälleen 2010-luvulta alkaen. Kehitys seuraa pääpiirteittäin Suomen pesimäkannan kehitystä, jolloin määrät olivat alimmillaan 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Euroopan mittakaavassa pesimäkannat ovat sen sijaan vähentyneet merkittävästi ja tasaisesti 1980-luvulta alkaen.
Pesimäkanta-arvio, lähde: EU:n lintudirektiivin 12 artiklan raportointi.
Aineistot: GBIF (CC0/CC BY), Tilastokeskus sekä Punaisen kirjan verkkopalvelu.