Merikihulla esiintyy kaksi värimuotoa, vaalea ja tumma, ja Suomessa pesivät linnut ovat yleensä tummaa värimuotoa. Vaalea värimuoto on päältä tummanruskea ja alapuolelta vaalea: päälaki on musta, posket kellertävänsävyiset ja rinnassa voi näkyä epäselvä tumma vyö. Tumma värimuoto on lähes tasaisen tummanruskea. Molemmilla värimuodoilla siiven kärkiosassa näkyy lennossa vaalea laikku.
Aikuisen linnun hyvä tuntomerkki ovat pitkälle ulottuvat keskimmäiset pyrstösulat. Nuori merikihu on ruskeankirjava ja usein ruosteensävyinen, niskassa voi erottua vaalea vyö, ja keskimmäiset pyrstösulat ovat aikuisen vastaavia lyhyemmät.
Merikihu rakentaa pesänsä luodolle matalaan painaumaan ruohikon sekaan. Se pesii harvalukuisena yksittäispareina ulkosaaristossa, usein lokki- ja tiirayhdyskuntien läheisyydessä, ja puolustaa voimakkaasti pesäänsä syöksymällä häiritsijää kohti.
Merikihu on kleptoparasiitti: sen pääsääntöistä ravintoa ovat lokeilta ja tiiroilta lennossa ryöstetyt kalat. Muuta ravintoa ovat linnunpoikaset, linnunmunat, myyrät ja hyönteiset. Laji lepäilee välillä vedessä lokkien tapaan.
Elinympäristöä ovat ulkosaariston puuttomat ja korkeahkot luodot. Suomessa pesimäalue ulottuu Ahvenanmaalta Itäiselle Suomenlahdelle ja Perämerelle, vahvimman kannan painottuessa Saaristomerelle ja länsirannikolle; läpimuuttajia tavataan myös sisävesillä.
Merikihu muuttaa yksittäin ja pieninä parvina, ja syysmuutto on voimakkaimmillaan syyskuun puolivälissä. Se talvehtii trooppisilla merialueilla.
Saaristolintulaskentojen mukaan Suomen parimäärät putosivat 1970-luvun lopulle ja ovat 1980-luvulta lähtien kasvaneet. Taustalla on voimakkaan vainoamisen päättyminen 1900-luvun puolivälin jälkeen sekä vieraslajin, minkin, tehokas hävittäminen joillain alueilla.
Pesimäkanta-arvio, lähde: EU:n lintudirektiivin 12 artiklan raportointi.
Aineistot: GBIF (CC0/CC BY), Tilastokeskus sekä Punaisen kirjan verkkopalvelu.