Selkälokin selkäpuoli on musta ja siiven kärjet lähes kokonaan mustat, vain pienellä valkoisella täplällä. Nokka on keltainen ja sen kärjessä on punainen täplä. Silmä on vaalea ja jalat kirkkaankeltaiset. Selkälokki on hoikkarakenteinen ja pitkäsiipinen, ja sen siivet ovat kapeammat ja teräväkärkisemmät kuin merilokilla.
Ravintona ovat kalat, selkärangattomat eläimet ja muut vesieliöt. Selkälokki on taitava lentäjä, joka hyödyntää nousevia ilmavirtauksia ja kaartelua. Se pesii usein yhdyskunnissa.
Selkälokki pesii merenrannikolla ja saaristossa sekä sisävesien saarilla ja luodoilla, ja esiintyminen painottuu Etelä- ja Keski-Suomeen. Lajia tavataan Länsi-Euroopan rannikkoseuduilla, Fennoskandiassa, laajalla vyöhykkeellä Siperiassa sekä Venäjän keskiosissa. Suomessa pesivää nimialalajia tavataan lähinnä Fennoskandian alueella.
Kaukomuuttaja, jonka päätalvehtimisalueet sijaitsevat Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa.
Selkälokki on taantunut voimakkaasti 1970-luvulta lähtien. Taantuminen näkyy levinneisyysalueen supistumisena sekä voimakkaana vähenemisenä saaristolinnuston seuranta-alueilla, ja lintuasemaseurannassa havaintomäärät ovat vähentyneet jopa 70 prosenttia pitkällä aikavälillä. Syyksi on todettu erityisesti talvehtimisalueilta ravinnon kautta lintuihin kertyvät ympäristömyrkyt, jotka heikentävät poikastuottoa, sekä paikoin runsastuneen harmaalokkikannan aiheuttama poikassaalistus.
Pesimäkanta-arvio, lähde: EU:n lintudirektiivin 12 artiklan raportointi.
Aineistot: GBIF (CC0/CC BY), Tilastokeskus sekä Punaisen kirjan verkkopalvelu.